Rutiinitarkastus

Rakas lukijani! Siirrän sinut nyt ajassa taaksepäin vuoteen 2001. Aikaan, jolloin asuin Amerikan Yhdysvalloissa, Kalifornian osavaltiossa ja San Josen kaupungissa, San Francisco –nimisen kyläpahasen tuntumassa. Aikaan, jolloin aloitin opettajantyöt Santa Claran kunnan koulupiirin ylläpitämässä erityistä tukea saavien sopeutumattomien nimikkeellä olevien lasten luokassa.

 Opetustyöhön kuului fyysisenä puolena aggressiivisten oppilaiden kiinnipitämistä,  joten kaikkien paikkojen tuli opettajalla pelata. Tästä syystä minut lähetettiin kouluviraston puolesta rutiininomaiseen lääkärintarkastukseen kunnan työterveysasemalle Fremontin lähikaupunkiin. Seuraava tarina on tosi.

 Olin saanut ajan lääkärille kello yhdeksi keskiviikkona. Lähdin matkaan jo vähän yli kahdentoista, sillä  moottoritiellä sattui usein viivästymiä, jos tietyöt tai onnettomuudet sattuivat matkan varrelle. Matkalla mietin, että kun kymmenen tai korkeintaan kaksikymmentä minuuttia kestävä rutiinitarkastus olisi ohi, kiikuttaisin lääkärintodistuksen kouluvirastoon ja kipaisisin kotiin syömään ja siivoamaan pariksi tunniksi. Kello puoli viideltä minulla oli tapaaminen eräässä toisessa lähikaupungissa, Los Gatosissa, johon meiltä oli kotoa n. 30 km ja Fremontista n.50 km matka.

 

 

 

Tulin työterveysasemalle hyvissä ajoin, kymmentä vaille yksi. Istuin odottamaan vuoroani. Vastaanottopöytään oli kiinnitetty lappu, jossa luki: ”Mikäli olette odottanut kauemmin kuin 15 minuuttia, huomauttakaa vastaanottovirkailijalle asiasta.”

 Kello oli viittä minuuttia yli yksi. Olin odottanut viisitoista minuuttia, mutta ensimmäistä kymmentä minuuttia ei voinut laskea, koska olin tullut asemalle kymmentä minuuttia liian aikaisin. Katselin lauhkeana ympärilleni. Vastaanottoapulainen söi kovakuorisia suklaanappeja niin että rouske kuului.

Kello tuli viittätoista yli yksi ja menin kuuliaisesti huomauttamaan asiasta apulaiselle. ”Ai”, hän sanoi, ja tarjosi minulle suklaakaramellejaan. En ottanut. Menin takaisin tuolilleni istumaan.

Kello puoli kaksi nousin taas ja ilmoitin samalle apulaiselle, että olen nyt odottanut puoli tuntia. ”Ai olet vielä täällä”, hän sanoi ja tarjosi taas suklaakarkkeja. En taaskaan ottanut. Menin tuolilleni.

 Kello kaksi heräsin ja ryntäsin tiskille varmana siitä, että koska olin nukahtanut, vuoroni oli annettu jollekin toiselle. Vastaanottoapulainen sanoi ilmeenkään värähtämättä: ”Sinun vuorosi ei ole vielä tullut. Täytyy vain odottaa.” Palatessani tuolilleni aloin miettiä, pitäisikö minun syödä lounas Fremontissa, jotta ehtisin hyvissä ajoin seuraaviin rientoihini.

 

 

 

Kello puoli kolme menin vastaanottoapulaisen luo ja sanoin päättäväisesti, että jos en nyt pääse tutkittavaksi, lähden pois ja tulen takaisin jonakin toisena päivänä. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Oletko VIELÄ täällä? Onpa mieletön juttu!” Sitten hän kutsui sairaanhoitajaa, joka tuli mittaamaan minulta kuumeen. Koska näytti siltä, että minulle ei vastaanottotiskin toisella puolen löytynyt sijaa, hän työnsi tiskillä kuumemittarin suuhuni – onneksi vain sinne – ja pyysi odottamaan siinä.

 Tämän jälkeen minut vietiin toisen sairaanhoitajan luo, joka teki minulle näkötestin. Hän asetteli minut istumaan pöydän ääreen ja pyysi minua katsomaan mikroskoopin ja kiikarin välimuodolta näyttävään laitteeseen, jossa näkyi erivärisiä palloja. Minun piti kertoa tädille, minkä numeron näin palloista muodostuvan.

Ehdimme käydä läpi kolme kuvaa. Sitten tuli keskeytys, koska ohitsemme käveli toinen hoitaja, joka alkoi jutella minua tutkivan hoitajatädin kanssa. Keskustelu käytiin selvällä englannin kielellä, minulta mitään salaamatta, ja koski kolmannen hoitajan mukanaan tuomia jäätelöpuikkoja, joita oli ollut jaossa työvuorossa oleville työtovereille. Äkkiä molemmat hoitajat olivat hälytystilassa, kun kävi selväksi, että ylijäämät jäätelöpuikot olivat jääneet pöydälle, eikä kukaan ollut huolehtinut siitä, että ne pantaisiin sinne minne ne kuuluivat, eli siis pakastelokeroon. Minua vielä äsken niin hellästi hoivannut naisihminen nousi nyt päättävästi ja poistui. Mennessään kiireesti ulos ovesta hän sai huikattua minulle, että käy laittamassa jäätelöpuikot pakastimeen.

 

Minä odotin. Tulihan täti takaisin ja aloitimme alusta koko näkötarkastuksen. Pääsimme jälleen kolmanteen kuvaan, sitten hoitajaa vietiin taas. Tällä kertaa hän selitti minulle, että hänen oli pakko käydä varaamassa pari ylijäämäpuikkoa sille hoitajalle, joka tulee töihin vasta illaksi, koska muuten tämä hoitaja loukkaantuu ja suuttuu hänelle.

Odotin. Taas täti tuli takaisin ja aloitimme kolmannen kerran näkötarkastuksen alusta. Minä huomautin, että olen jo nähnyt samat kuvat kolme kertaa. Hoitaja kikatti ja tarjosi minulle samoja, rouskuvia suklaanappeja, joita vastaanotossakin oli syöty. En ottanut.

Näkötarkastuksesta selvisin lopulta kiitettävin arvosanoin, ja kuulonikin todettiin erinomaiseksi, kuin myös röntgenissä selkäni. Vilkuilin huolestuneena kelloani, joka oli pitkälti yli kolmen, mutta vuorossa oli siis enää varsinaisen lääkärin tapaaminen. Sitä varten minut ohjattiin ihan oikeaan pikku huoneeseen, jossa minun piti pukeutua sairaalavaatteisiin. Vaaleansininen pitkä paita puki minua ihan kivasti, vaikka pitikin jättää selästä auki.

 

 

Huoneen oveen koputettiin, ja sisään astui viiksekäs, viidenkymmenen paremmalla puolella oleva aasialaista sukujuurta oleva lääkäri. Epäilin hänen olevan Filippiineiltä kotoisin, ja siinä olin oikeassa. Hän alkoi tutkia imusolmukkeitani ja tunnustella käsieni niveliä, mutta tutkimus keskeytyi äkkiä, kun hän kuuli, että olin Suomesta. ”SUOMESTA!” sanoi lääkäri, ja istuutui minua vastapäätä äänessään uusi, kaihoisa sävy. Ja sitten hän alkoi kertoa: Hän oli ihastunut suomalaiseen naiseen, jonka oli tavannut Los Angelesissa lääkärikonferenssissa jokin aika sitten.  ”Me tapailimme oikein tosissamme, ja suutelimme, ja pidimme toisiamme käsistä kiinni, ja kaikkea…mukavaa…”, selitti lääkärini palo silmissään. Nainen oli kuitenkin ollut petollinen, ja hetken huuman jälkeen hylännyt miehen ja teeskennellyt, ettei edes muistanut tätä, kun he olivat seuraavan kerran tavanneet! Että kehtasi! Ei ollut vaikeaa arvata, että lääkäriraukkani siis edelleen kärsi suunnattomasti ajatellessaan tapahtunutta. Hän oli, turha kai sanoakaan, kokonaan unohtanut tutkia terveydentilani, istuskeli vain pikku jakkarallaan ja mietti suomalaisten naisten oikkuja ja mahdollisuuksia. ”Minkälaisesta musiikista sinä sitten pidät?” hän kysyi minulta niin yllättäen, että pakokauhu valtasi minut. Kello lähestyi neljää, ja minun piti vielä syödä lounas, viedä todistus terveydentilastani kouluvirastoon ja ajaa Los Gatosiin ruuhka-aikana puoli viideksi.

Palautin lääkärini hellän päättäväisesti ruotuun sanomalla, että minun pitää lähteä, ja että oli oikein kiva jutella, mutta tarvitsisin todella myös sen lääkärintodistuksen. Hän palasi todellisuuteen miltei fyysisesti tömähtäen, kirjoitti sen enempää tutkimatta paperin, ja jätti minut pukeutumaan vaatteisiini.

 

 

 

Kello oli tasan neljä. ”OLETKO VIELÄ TÄÄLLÄ?”  kaikui vastaanottoapulaisen epäuskoinen huudahdus. Tällä kertaa otin häneltä kourallisen suklaanappeja lounaaksi ja suuntasin kohti Los Gatosia. Minä selvisin! Rutiinitarkastukseni oli ohi!

 

 

 Entä jos?

Kun olin seitsemänvuotias, kävimme koko perheen risteilyllä ja vietimme vuorokauden Tukholmassa. Minulla on erittäin hämäriä muistikuvia Tukholman kuninkaanlinnasta ja Åhlensin tavaratalosta. Ne eivät painuneet pienen lapsen mieleen. Sen sijaan muistan oikein hyvin, että syötin puistossa pähkinöitä pululle, joka uskalsi tulla syömään kädestäni.

Tärkein muisto oli kuitenkin tämä:

Kesäisen Tukholman jossain puistonpenkillä makasi tiedottomassa tilassa, likaisissa, rikkinäisissä vaatteissa nuori mies. Ehkä hän nukkui päihteissään, ehkä muissa ongelmissa. Kaikesta näki, että asiat eivät olleet hänen kohdallaan hyvin.

Äitini katsoi häntä ja sanoi empatiaa ja surua tulvivalla äänellä: ” Kenenkähän äidin pieni poika siinäkin makaa?”

Tätä muistoa olen kantanut mukanani kaikki nämä vuodet, ja se on ohjannut elämääni. Kaikki ihmiset ovat aina jonkun lapsia, veljiä, siskoja, isiä, äitejä, jonkun rakkaita.

Tai ovat ainakin joskus olleet.

Oman läheisen sijoittaminen mielikuvituksessa toisen ihmisen asemaan avaa aivan uuden perspektiivin asiaan. Eikö sydämessä ala heti tuntuakin hiukan erilainen tunne?

Entä, jos oma rakas läheiseni makaisi penkillä näin? Mitä haluaisin ihmisten tekevän?

Entä, jos rakas läheiseni sortuisi huumeisiin tai alkoholisoituisi? Haluaisinko ihmisten näkevän hänessä vain päihteiden ohjaaman elämän, vai sen ihmisen, joka kuitenkin on kaiken takana?

 Entä, jos oma rakas lapseni olisi koulukiusattu? Tai jos hänellä olisi haasteita oppimisessa, jos hän saisi koulussa häirikön, laiskan tai tyhmän maineen, koska ei saa tukea? Mitä haluaisin koulun henkilökunnan tekevän?

Entä, jos omalla rakkaalla läheiselläni olisi vaikeuksia ihmissuhteiden luomisessa, jos hän olisi syrjäytymisvaarassa, yksinäinen, ahdistunut, pelokas? Mitä toivoisin hänen ympärillään olevien ihmisten tekevän?

Kaikki lapset, nuoret ja aikuiset, joita päivittäin kohtaamme ja joiden kanssa olemme tekemisissä, ovat joidenkin lapsia, sisaruksia, isiä, äitejä, isovanhempia ja niin edelleen. Tai ovat joskus olleet.

On hyvin, hyvin harvinaista, ettei lapsen ja vanhemman välillä olisi yhtään rakkautta. Vaikka asiat olisivat miten sekaisin, ei se rakkautta poista.

Jos tällaisen ihmisen kuitenkin kohtaa ja jos häntä autetaan, voi olla, että vanhemman ja lapsen välinen rakkaus alkaa versoa ja se löytyy  maailman mukanaan tuoman kaikenlaisen rekvisiitan alta.

 

Kaikki me tarvitsemme sitä: toistemme kannustusta ja hyväksyntää, kohtaamista ja sitä, että joku huomaa meidät ja näkee ja kuulee meidät, keitä me oikeasti olemme kaiken maailman rekvisiitan alla: Että emme olekaan sitä miltä saatamme näyttää tai kuulostaa, vaan jotain ihan muuta. Maailma vain on meidät tähän muottiin pusertanut.

Joskus tämä tarkoittaa sitä, että ohjaamme toisen ihmisen oikean avun piiriin ja tiedostamme, että me emme ole se taho, joka palvelee ihmistä parhaiten. Joskus tarvitaan ihmisen auttamiseksi kokonainen eri tahojen verkosto.

Joskus riittää vain se, että muistaa päivittäin kohdata ja kysyä mitä kuuluu ja olla aidosti kiinnostunut.

Ihmisen hätä ei katso ikää, sosiaalista statusta eikä mitään muutakaan ulkoista tekijää. Ihminen itse on iätön olento, kappale Jumalaa, joka ansaitsee tulla kohdatuksi ja tarvittaessa autetuksi.

Entä, jos penkillä makasi Ihmisen Poika?

Mistä tulee joulumieli?

Joka vuosi hämmästyn sitä, mistä oma joulumieleni alkaa.

 Eikö teidänkin mielestänne voisi kuvitella, että sitä varten pitää rauhoittua, töiden pitää olla jo puoliksi ohi, kodin siivottu, lahjat kääritty pakettiin, joulu jotenkin suunniteltuna, budjetoituna, kokattuna ja ikään kuin koko jouluaika on taputeltu yhteen, isoon pakettiin, valmiiksi kuusen alle odottamaan? Kaikennäköiset stressiä aiheuttavat tekijät on eliminoitu, jos ei nyt ihan kokonaan, niin ainakin mahdollisimman minimiin?

Ei se mene ollenkaan niin.
Itselläni töissä viimeisen viikon vauhti senkun kiihtyy, viime hetken paperihommat (tai nykyäänhän ne ovat kaikki nettihommia) puuskuttavat niskaan, joulujuhlaharkat ovat levällään, hallaharson, ledivalojen, jokaiselle sopivan luonneroolin ja eriyttävän jouluesityksen löytäminen mietityttää. Huomenna on vielä yksi kurssi koulun jälkeen.

 You name it.

Kotona on muovikuusi, mutta siihen loppuvat jouluvalmistelut. Porkkanalaatikko ei ole uunissa vaan jääkaapissa, eikä se ole tämän perheen  äidin tekemää vaan Saarioisten, ja se syödään todennäköisesti tällä viikolla ja on loppu jo ennen jouluaattoa.

Yhtään lahjaa ei ole mietitty eikä ostettu. Villakoirilla on rodun joulunäyttely sängyn alla. Jouluksi on tulossa vieraita, joka on ihanaa, koska he ovat rakkaita ja pysyvät meillä kolme viikkoa. Heitä varten on torstaina tehtävä massiivinen keikka Ekotorille, sillä muuten he eivät mahdu nukkumaan alakertaan - tämä on hyvä asia, tuleepa ainakin hiukan taloa siivotuksi!

Ihailen ihmisiä, jotka saavat kaiken ajoissa valmiiksi. Minusta ei vain ole siihen, ja vaikka olisikin, ehtisimme taas saada kaiken uudelleen epäjärjestykseen  ennen joulua, joten ei siitä olisi hyötyäkään.

Mutta se joulumieli. Se alkoi tänään. 
Se alkoi siitä, kun pieni tyttönen koulussa ihastui talvilauluun. Hänen silmänsä alkoivat tuikkia ja hän lauloi uutta, kaunista laulua heleällä, puhtaalla lapsensopraanollaan, uudestaan ja uudestaan. Äärimmäisen tarkalla sävelkorvalla, äärimmäisen tarkasti rytmiä seuraten, osasi odottaa kaikki välisoitot, osasi laulun sisääntulot aivan nappiin. Lauloi uudelleen ja uudelleen, ja välissä hän sanoi silmät loistaen: " Minä rakastan tätä laulua niin paljon!"

Viime vuonna joulumieli pujahti minuun ostoskeskuksessa, kesken kaikkein kamalinta jouluhysteriaa. Istuin perheen kanssa hetkeksi kahville, kuumissani ja ärsyyntyneenä kaikesta. Kahvilassa oli valkoinen flyygeli, jota istahti soittamaan vanhahko rouva.
Flyygelin alkaessa soida ylimaallisen kauniisti täytyin yhtäkkiä ilolla ja rauhalla, ja se oli suuri yllätys itselleni. Tunsin joulun perimmäisen ajatuksen täyttävän mieleni kapeimmatkin käytävät kokonaan. Liikutuin.

Tänään ajoin koulusta kotiin, ja silloin tajusin, että tyttösen ilo heleä ääni olivat jälleen täyttäneet minut samalla odotuksella. 
Joulu tulla saa.

Niin että tästä lähtien tämä on nyt niin tätä: Liikuttumista, laulamista, onnellisuutta ilman mitään muuta syytä kuin että kohta on joulu. Talo on edelleen sekaisin, lahjat ostamatta, oikeastaan kaikki kesken. Mutta: Kyllä niistä selvitään, enemmän tai vähemmän, ja jos vähemmän, niin ei anneta sen haitata. Sillä joulumieli on tänään syntynyt.

Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Kerrassaan loistava päivä

Tiedätkö sen tunteen, kun heräät keskellä yötä ja pyörit sängyssä miettien, miten seuraava työpäivä tulee menemään? Mielestäsi et ole suunnitellut päivää tarpeeksi, ja ajatukset alkavat pyöriä nopeutuvalla vauhdilla. Lopulta sinun on pakko kuvitella mustavalkoraitapaitainen tuomari puhaltamaan peli poikki, jotta saisit edes hiukan unta, ennen kuin kello soi kuudelta ja sinun on ihan oikeasti herättävä.

Niin tiedän minäkin. Viime yö oli sellainen, ja kun kello sitten soi, olin ihan varma, että olin vain nukahtanut hetkeksi.

Mutta niin vain puoli kahdeksalta starttasin autoni kohti koulua. Muistin, että oli Aleksis Kiven päivä, ja koska en ollut vetänyt lippua tankoon aamupimeän vuoksi, päätin juhlistaa Kiven päivää laulamalla itsekseni autossa Timon laulua oravasta. Pidän siitä kovasti.

Ja niinhän siinä kävi, kuten käy joka kerta, kun laulan Kiven tekstiä, etten päässyt laulun loppuun liikuttumatta. Kuka muu osaa maalata eteemme yhtä kauniisti suomalaista metsämaisemaa parhaimmillaan, kenen muun sanat kumpuavat niin suurta rakkautta suomalaista luontoa kohtaan kuin juuri Kiven? Kohdassa "Mikä elo onnellinen keinuvassa kehtolinnass', siellä kiikkuu oravainen armaan kuusenäidin rinnass' ", ääneni särkyi ja mietin, miten selitän poliisille, jos nyt ajan edellä olevan auton puskuriin, etten nähnyt eteeni kunnolla, kun Aleksis Kiven runous on niin kaunista?

Pääsin kouluun onnellisesti. Onneksi ensimmäinen tunti oli juuri kuutosysien elämänkatsomustietoa. Sain jatkaa Aleksis Kiven persoonan pohtimista heidän kanssaan; fiksujen, ajattelevien nuorten. 

Kuinka moni menneisyyden suurista, väärinymmärretyistä ja vasta  kuolemansa jälkeen kunniaan nostetuista taiteilijoista olisi nykyisin erityisen tuen piirissä keskitetyn palvelun koulussa? Mozart, Van Gogh, Kivi...on surullista ajatella, että heidän elinaikanaan he eivät saaneet sitä arvostusta mikä heille olisi kuulunut, vaan heitä pidettiin hulluina ja outoina. Nykyisin heidän vahvuuksiaan osattaisiin tukea eri tavalla. Mozart saisi monta eri diagnoosia: ADHD:n ja  Touretten syndrooman ainakin. 
Meidänkin koulussa on monta lahjakasta lasta ja nuorta, jotka toivottavasti löytävät kanssamme oman palavan soihtunsa, jota kantaen pärjäävät elämässä, vaikka haasteitakin olisi.

Lokakuun ruskapäivä oli henkeäsalpaavan kaunis. On hienoa olla opettajana ja saada jakaa ruskan värit oppilaiden kanssa.

Tiedätkö muuten sen tunteen, kun yhtäkkiä huomaa valtavan edistysaskeleen jossain sellaisessa ihmisessä, jota seurailee päivittäin? Tunne on haltioitumisen ja höpertymisen välimaastoa. Tämän päivän jälkeen minäkin taas tiedän sen, ja se tunne hämmästyttää joka kerran jälkeen! Pienten kanssa tapahtui ihmeaskelia, ja tuntui, kuin opettaja olisi saanut ison lahjan!

Oppilaiden edistysaskeleet saattavat näyttää mitättömiltä muille, mutta pienet asiat ovat meidän koulussa valtavan arvostettuja. Pienet asiat, jotka avaavat solmuja ja tuovat uusia polkuja, joita pitkin lapsi ja nuori pääsee tutustumaan tuntemattomiin maisemiin turvallisessa seurassa.

Tulin kotiin ja vedin lipun salkoon Aleksis Kiven päivän kunniaksi. Rakastan Kiven tekstiä, ja olisin halunnut sanoa sen hänelle. Koska se on liian myöhäistä, nostin lipun myös kaikille niille lahjakkaille lapsille ja nuorille, jotka eivät saa arvostusta tällä hetkellä, mutta joiden sisäinen tuli palaa niin, että he haluavat jatkaa kutsumustaan kritiikistä huolimatta. Ja kaikille niille urheille lapsille ja nuorille, jotka kamppailevat erityisten haasteiden kanssa. Toivon, että heidän haasteensa eivät nouse heidän määrittäjikseen, vaan pikemminkin ne lahjat, joita heille on annettu. Että heidät muistetaan lahjoista eikä rajoitteista.

Luulin yöllä, etten ollut suunnitellut tätä päivää tarpeeksi hyvin. Tämän päivän sanoma halusi kuitenkin päästä esiin, ja niin siinä kävi. Tämä päivä oli siis kerrassaan loistava päivä.

 

Kysymykset, vastaukset, salaisuudet ja perspektiivit





Kotimme lähellä on korkea kallio. Sen huipulla, puiden, varpujen ja sammalten keskellä on muinasjäännös, rautakautinen hauta. Kiviröykkiö, joka tarkemmin tarkasteltuna on joukko soikion muotoon aseteltuja järkäleitä. Isoja lohkareita, jotka joku joskus on huolellisesti siirtänyt vainajan leposijaa rajaamaan ja vartioimaan.




Kun olin lapsi, leikin usein naapurinpojan kanssa tämän kallion huipulla. Olemme mahdollisesti juosseet ja kiipeilleet juuri tämän rautakautisen haudan päällä tietämättä, että siinä lepää joku kauan sitten kuollut ihminen. Henkilö, joka on elänyt, kasvanut, iloinnut, itkenyt, rakastanut ja vihannut. Joku, joka on palellut, tuntenut nälkää, janoa, täyttymystä, kiitollisuutta, joka on kärsinyt, tarvinnut lohdutusta ja lopulta kuollut ja haudattu. 

Istuin tänään heken yhdellä haudan kivistä ja mietin kysymyksiä, joihin en koskaan saa vastauksia. 

Oliko allani maan sisässä lepäävä henkilö mies vai nainen? Vai lapsi? 
Miten vanhana hän oli kuollut ja miksi?
 Miksi juuri hänet oli haudattu kallion huipulle, josta näkee koko kylän?
 Millainen kallio oli silloin, oliko siinä puita kuten nyt, vai oliko se paljas?
 Entä mitä oli ympärillä? Muita hautoja? Ihmisasutusta vai pelkkää luontoa? 
Oliko henkilö ollut kuollessaan terve, vai oliko hän sairastunut ja kuollut sairauteen?
 Oliko hänellä kuolinhetkenään ollut läheisiä ympärillä vai oliko hän kuollut yksin?

Mietin myös sitä, miten kaikki elävä on katoavaista ja luonnossa oleva eloton aines pysyy vuosituhansia. Miksi? Ellei kiviä olisi, kukaan tuskin tietäisi tästäkään hautapaikasta. 
Näitä puita ei rautakaudella ollut, eikä tätä maata kivien päällä. Mutta kallio ja kivet olivat ja ne pysyvät silloinkin, kun minä, nämä puut ja maakerrokset ovat kadonneet.

Kun poikani oli pieni, hän kyseli paljon; kaikenlaista, kysymyksiä ja pohdintoja eri aloilta ja aihepiireistä, kaikkea, mitä lapselle voi mieleen juolahtaa. Opin häneltä silloin, että kukaan ei herättele aikuisia kysymyksillään kuten pieni lapsi. Huomasin myös, että suurin osa hänen erinomaisista kysymyksistään oli sellaisia, joihin tiedän vastauksen teoriassa, mutta joihin tarkkaa faktatietoa ei ole. 

"Miten tuo valtava kivi tuohon on tullut?" Kysyi poika yhdellä metsäretkellämme lähimetsässä. Osasin toki selittää yleisesti siirtolohkareiden liikkeistä maailman ollessa vielä nuori, mutta juuri tuon kuvassakin näkyvän kiven iskeytymisestä juuri tuolle paikalle minulla ei ollut tarkkaa tietoa, kuten ei kellään muullakaan koko maailmassa.

Herkät ja havainnoivat kysymykset ovat siitä hyviä, että ne usein sisältävät myös vastauksia. 
Opettajan työssä pyrin vastausten sijasta herättelemään kysymyksiä ja pohdintoja. Pienillä oppilailla on aivan oma logiikkansa, jota on aikuisen erittäin  avartavaa seurata. 
Yläkoulun elämänkatsomustiedon tunneilla on antoisaa kuulla teinien pohdintoja, jotka saattavat poiketa suuresti omistani, mutta jotka antavat aivan uutta näkökulmaa itsellenikin.

Onko sitten olemassa oikeita vastauksia, vai ainoastaan vastauksia, jotka ovat oikeita tai vääriä riippuen siitä, kuka kysyy tai vastaa , ja missä yhteydessä? 

Vastauksia on paljon enemmän kuin kysymyksiä. Itse uskon, että jokaiseen maailmassa esitettyyn ja vielä esittämättä olevaan kysymykseen on vastaus kaikkialla ympärillämme. Ihmisen vajavaisuus on siinä, ettei hän havaitse vastauksia eikä osaa niitä tulkita, vaikka ne ovatkin koko ajan hänen edessään.

Uskon myös, että ihminen ei luulotellussa suuressa viisaudessaan pysty luomaan mitään sellaista materian tai ajatuksenkaan tasolla, jota ei olisi jo maailman ensi hetkestä asti ollut olemassa kaikkialla, eri muodoissaan, jatkuvasti vaihtelevana maailmankaikkeuden leikkivänä variaationa. Meidän suurimmat luomuksemmekin ovat vain kalpeita osakopioita  siitä, mitä on aina ollut. Se, mitä haluamme houkutella näkyväksi ja kosketeltavaksi on heijastusta oman mielemme liikkeistä ja siitä, miten itse havainnoimme maailmaa.

Kun mieli aukeaa ja herkistyy vastausten vastaanottamiseen, saattavat elämän salaisuudetkin alkaa paljastua. Tähän tarvitsen omalla kohdallani hiljaisuutta, rauhaa, hidastamista ja yksinäisyyttä. Metsästä löydän minulle sopivaan muotoon puettuja, koko maailmankaikkeuteen sopivia salaisuuksien vastauksia. Joku toinen saattaa löytää samat vastaukset matematiikan ongelmista, liikunnasta, taiteista, vesiputkista, ulkopöydän laudoista,  lakaisukoneen pohjapiirroksesta tai ihan mistä vain - ne ovat kaikkialla.

Salaisuuksien vastauksiin sisältyy aina myös se aspekti, että ne avaavat uusia maailmankaikkeuksia, joihin omaa maailmaa täytyy sovitella ja testata. Koko maailman perspektiivi saattaa äkkiä saada uudet mittasuhteet, kaikki, mikä on tuntunut vajavaiselta ja epätäydelliseltä, loksahtaa järkevästi paikalleen - vaikka järjen kanssa näillä kokemuksilla tuskin on paljoakaan tekemistä.

 
Perspektiivin muuttuminen avaa silmät myös sille, että olemme maailmassa yhtäaikaa sekä suuria että häviävän pieniä, yhtäaikaa äärimäisen merkittäviä että lähes merkityksettömiä, yhtä aikaa kuolemassa ja siirtymässä uuteen vaiheeseen.  Filosofi ja kirjailija Richard Bach kiteyttää tämän yhdessä lauseessa kirjassaan "Illuusio": " Se, mitä toukka sanoo maailmanlopuksi, mestari nimittää perhoseksi."

Ei ole vaikeaa huomata, että atomin rakenne, aurinkokunnan rakenne ja moni muu asia muistuttavat toisiaan. Samoin voi nähdä yhteneväisyyksiä lentokoneesta otetussa ilmakuvassa, kartassa sekä mikroskooppikuvassa elävästä organismista. Kyse on perspektiivistä.



" Jos Taivaan Isä loi meidät, niin kuka loi ensin Taivaan Isän?" kysyi poikani kolmivuotiaana.