Kysymykset, vastaukset, salaisuudet ja perspektiivit





Kotimme lähellä on korkea kallio. Sen huipulla, puiden, varpujen ja sammalten keskellä on muinasjäännös, rautakautinen hauta. Kiviröykkiö, joka tarkemmin tarkasteltuna on joukko soikion muotoon aseteltuja järkäleitä. Isoja lohkareita, jotka joku joskus on huolellisesti siirtänyt vainajan leposijaa rajaamaan ja vartioimaan.




Kun olin lapsi, leikin usein naapurinpojan kanssa tämän kallion huipulla. Olemme mahdollisesti juosseet ja kiipeilleet juuri tämän rautakautisen haudan päällä tietämättä, että siinä lepää joku kauan sitten kuollut ihminen. Henkilö, joka on elänyt, kasvanut, iloinnut, itkenyt, rakastanut ja vihannut. Joku, joka on palellut, tuntenut nälkää, janoa, täyttymystä, kiitollisuutta, joka on kärsinyt, tarvinnut lohdutusta ja lopulta kuollut ja haudattu. 

Istuin tänään heken yhdellä haudan kivistä ja mietin kysymyksiä, joihin en koskaan saa vastauksia. 

Oliko allani maan sisässä lepäävä henkilö mies vai nainen? Vai lapsi? 
Miten vanhana hän oli kuollut ja miksi?
 Miksi juuri hänet oli haudattu kallion huipulle, josta näkee koko kylän?
 Millainen kallio oli silloin, oliko siinä puita kuten nyt, vai oliko se paljas?
 Entä mitä oli ympärillä? Muita hautoja? Ihmisasutusta vai pelkkää luontoa? 
Oliko henkilö ollut kuollessaan terve, vai oliko hän sairastunut ja kuollut sairauteen?
 Oliko hänellä kuolinhetkenään ollut läheisiä ympärillä vai oliko hän kuollut yksin?

Mietin myös sitä, miten kaikki elävä on katoavaista ja luonnossa oleva eloton aines pysyy vuosituhansia. Miksi? Ellei kiviä olisi, kukaan tuskin tietäisi tästäkään hautapaikasta. 
Näitä puita ei rautakaudella ollut, eikä tätä maata kivien päällä. Mutta kallio ja kivet olivat ja ne pysyvät silloinkin, kun minä, nämä puut ja maakerrokset ovat kadonneet.

Kun poikani oli pieni, hän kyseli paljon; kaikenlaista, kysymyksiä ja pohdintoja eri aloilta ja aihepiireistä, kaikkea, mitä lapselle voi mieleen juolahtaa. Opin häneltä silloin, että kukaan ei herättele aikuisia kysymyksillään kuten pieni lapsi. Huomasin myös, että suurin osa hänen erinomaisista kysymyksistään oli sellaisia, joihin tiedän vastauksen teoriassa, mutta joihin tarkkaa faktatietoa ei ole. 

"Miten tuo valtava kivi tuohon on tullut?" Kysyi poika yhdellä metsäretkellämme lähimetsässä. Osasin toki selittää yleisesti siirtolohkareiden liikkeistä maailman ollessa vielä nuori, mutta juuri tuon kuvassakin näkyvän kiven iskeytymisestä juuri tuolle paikalle minulla ei ollut tarkkaa tietoa, kuten ei kellään muullakaan koko maailmassa.

Herkät ja havainnoivat kysymykset ovat siitä hyviä, että ne usein sisältävät myös vastauksia. 
Opettajan työssä pyrin vastausten sijasta herättelemään kysymyksiä ja pohdintoja. Pienillä oppilailla on aivan oma logiikkansa, jota on aikuisen erittäin  avartavaa seurata. 
Yläkoulun elämänkatsomustiedon tunneilla on antoisaa kuulla teinien pohdintoja, jotka saattavat poiketa suuresti omistani, mutta jotka antavat aivan uutta näkökulmaa itsellenikin.

Onko sitten olemassa oikeita vastauksia, vai ainoastaan vastauksia, jotka ovat oikeita tai vääriä riippuen siitä, kuka kysyy tai vastaa , ja missä yhteydessä? 

Vastauksia on paljon enemmän kuin kysymyksiä. Itse uskon, että jokaiseen maailmassa esitettyyn ja vielä esittämättä olevaan kysymykseen on vastaus kaikkialla ympärillämme. Ihmisen vajavaisuus on siinä, ettei hän havaitse vastauksia eikä osaa niitä tulkita, vaikka ne ovatkin koko ajan hänen edessään.

Uskon myös, että ihminen ei luulotellussa suuressa viisaudessaan pysty luomaan mitään sellaista materian tai ajatuksenkaan tasolla, jota ei olisi jo maailman ensi hetkestä asti ollut olemassa kaikkialla, eri muodoissaan, jatkuvasti vaihtelevana maailmankaikkeuden leikkivänä variaationa. Meidän suurimmat luomuksemmekin ovat vain kalpeita osakopioita  siitä, mitä on aina ollut. Se, mitä haluamme houkutella näkyväksi ja kosketeltavaksi on heijastusta oman mielemme liikkeistä ja siitä, miten itse havainnoimme maailmaa.

Kun mieli aukeaa ja herkistyy vastausten vastaanottamiseen, saattavat elämän salaisuudetkin alkaa paljastua. Tähän tarvitsen omalla kohdallani hiljaisuutta, rauhaa, hidastamista ja yksinäisyyttä. Metsästä löydän minulle sopivaan muotoon puettuja, koko maailmankaikkeuteen sopivia salaisuuksien vastauksia. Joku toinen saattaa löytää samat vastaukset matematiikan ongelmista, liikunnasta, taiteista, vesiputkista, ulkopöydän laudoista,  lakaisukoneen pohjapiirroksesta tai ihan mistä vain - ne ovat kaikkialla.

Salaisuuksien vastauksiin sisältyy aina myös se aspekti, että ne avaavat uusia maailmankaikkeuksia, joihin omaa maailmaa täytyy sovitella ja testata. Koko maailman perspektiivi saattaa äkkiä saada uudet mittasuhteet, kaikki, mikä on tuntunut vajavaiselta ja epätäydelliseltä, loksahtaa järkevästi paikalleen - vaikka järjen kanssa näillä kokemuksilla tuskin on paljoakaan tekemistä.

 
Perspektiivin muuttuminen avaa silmät myös sille, että olemme maailmassa yhtäaikaa sekä suuria että häviävän pieniä, yhtäaikaa äärimäisen merkittäviä että lähes merkityksettömiä, yhtä aikaa kuolemassa ja siirtymässä uuteen vaiheeseen.  Filosofi ja kirjailija Richard Bach kiteyttää tämän yhdessä lauseessa kirjassaan "Illuusio": " Se, mitä toukka sanoo maailmanlopuksi, mestari nimittää perhoseksi."

Ei ole vaikeaa huomata, että atomin rakenne, aurinkokunnan rakenne ja moni muu asia muistuttavat toisiaan. Samoin voi nähdä yhteneväisyyksiä lentokoneesta otetussa ilmakuvassa, kartassa sekä mikroskooppikuvassa elävästä organismista. Kyse on perspektiivistä.



" Jos Taivaan Isä loi meidät, niin kuka loi ensin Taivaan Isän?" kysyi poikani kolmivuotiaana.