Viime joulukuun 5. päivänä istuin kirkossa ja kuuntelin ystäväni laulua. Kaivoin hiljaa esiin muistioni ja kirjoitin sinne seuraavanlaisen muistiinpanon:
"Paitsi laulu itse, liikuttavaa on se pohjaton nälkä, johon yleisö anelee ja saa laulajalta apua."
Alttarilla seisoi laulaja, jonka tuttuakin tutumman laulun tunsi joka ainoa kirkossa olija. Ystäväni, laulun säveltäjä, on esittänyt kappaleen varmaan useita satoja kertoja.
Kuulijat sulautuivat yhdeksi nälkäiseksi ja janoiseksi sieluksi ja sydämeksi, yhdeksi hengeksi, joka aneli elvyttävää kosketusta, hipaisua, parantavaa voimaa. Tämä voima virtasi heihin laulun kautta. Laulaja ja laulu ymmärsivät heitä. Laulu toi myötätunnon ja empatian, puhui kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen, otti syliin, tuuditti ja hoiti sinä lyhyenä hetkenä. Kokemus oli voimallinen ja koskettava. Laulajan elämällä oli tarkoitus, joka oli itse elämää suurempi.
vihaa, koska olivat saaneet laulusta lohtua, johon palaisivat vaikeana hetkenä.
Mistä kumpuaa ihmisen vihaisuus? Miksi viha ja tyytymättömyys kuvastuu niin monen kasvoilta, riippumatta sosiaalisesta statuksesta, elintasosta, varallisuudesta tai muista ulkoisista tekijöistä?
Viha tulee sisältäpäin. Viha on kuin nurinpäin käännetty rakkauspuku, jossa on saumat päälläpäin ja joka saa kantajansa tuntemaan olonsa epämukavaksi. Vihainen ihminen on hätääntynyt, ja hädässään hän on löytänyt käsivarren, johon tarrata, vaikka käsivarsi ei olekaan turvallinen.
Viha on pohjimmaista, valitsematonta, lapsesta asti jatkunutta erilläänolon tunnetta, sitä, ettei tarpeisiin ole vastattu niin kuin olisi pitänyt. Epäluottamusta siitä, että joku todella välittäisi tai olisi kiinnostunut. Tunnetta siitä, että ei ole kenellekään tärkeä ja merkityksellinen. Epäreiluuden, pelon, voimattomuuden tunnetta. Turvattomuutta. Tunnetta siitä, että minua kohtaan on tehty väärin. Ettei kukaan näe, kuule, ymmärrä minua.
Ehkä vihan käsite muuttaa muotoaan, jos ajattelee, että viha on äärimmäisen hätääntymisen yksi, krooninen muoto.
Viha etsii kohdettaan, sillä vihaisilla on se erheellinen luulo, että purkamalla vihaa ja venyttämällä nurinpäin olevaa rakkauspukua olo helpottuu. Ehkä väliaikaisesti käykin niin, mutta pian viha asettuu tuttuun, hiertävään asentoonsa ja tuntuu epämukavammalta kuin koskaan.
Viha ja hätä näkyy kiusaamisena, väkivaltakäyttäytymisenä, tuhoisuutena joko itseä tai muita kohtaan. Vihaaja on harvoin kenenkään paras ystävä, mutta usein keskipiste. Vihaajat hakevat toisistaan turvaa, ryhmää, johon kiinnittyä, jolloin unelma yhteenkuuluvuudesta voisi toteutua. Valitaan yhteinen kohde, yhteinen vihattava. Näin syntyvät viharyhmät, sodat, vainot. Kohteena voivat olla sudet, juutalaiset, toisinajattelijat, katukoirat, turvapaikanhakijat, mikä ryhmä vain, kunhan vain voidaan tuntea yhteenkuuluvuutta yhteisen vihollisen vihaamisesta.
Ja juuri tässä kohdassa täytyy miettiä, mitä itse voi tehdä, jotta voi auttaa ihmisen hätää. Mitä voi tehdä, jotta viha/hätääntyminen voidaan ennaltaehkäistä? Miten luoda turvaa? Miten ohjata ihmistä, jonka turvattomuus ja hätä on niin voimakas, että vihaisuus tuntuu ainoalta mahdollisuudelta? Miten valjastaa itsensä niin, ettei provosoidu toisen hädästä, joka on vihaan kätketty?
Jos on tottunut vihaamaan, se tuntuu turvalliselta vaihtoehdolta.
Täytyy siis miettiä toimivia ja kaikkia tyydyttäviä strategioita muunlaiselle kanssakäymiselle. Jotain sellaista, mikä on kaikille rakentavaa, hyödyllistä ja hauskaakin. Niin, että viha ei enää hätääntyneen mielestä tunnu vapahtajalta, vaan tilalle tulee jotain paremmaksi koettua.
Aina, kun otetaan jotain pois, täytyy tarjota jotain muuta tilalle.
Rakkautta.
Nykyisin yhä nuoremmat lapset ovat hädissään. Tarvitaan lähelläoloa, hoitamista. Sen tunnustamista, että hätääntyneelle ihmiselle on tehty väärin, kun on yritetty korvata aito läsnäolo tyhjyydellä, materialla tai selityksillä. Tarvitaan silmiin katsomista, vuorovaikutteista keskustelua, perustarpeiden huomioonottamista. Lämpöä, turvallisuutta, huumoriakin.
Empatiaa voi houkutella esiin vain empatialla. Tarvitaan kokemuksia, että minua ymmärretään, minut nähdään ja kuullaan.
Kuten joulukuun 5. päivänä, kirkossa, jossa ystäväni lauloi.
Tarvitaan aina vain rakkautta.
