Mistä tulee joulumieli?

Joka vuosi hämmästyn sitä, mistä oma joulumieleni alkaa.

 Eikö teidänkin mielestänne voisi kuvitella, että sitä varten pitää rauhoittua, töiden pitää olla jo puoliksi ohi, kodin siivottu, lahjat kääritty pakettiin, joulu jotenkin suunniteltuna, budjetoituna, kokattuna ja ikään kuin koko jouluaika on taputeltu yhteen, isoon pakettiin, valmiiksi kuusen alle odottamaan? Kaikennäköiset stressiä aiheuttavat tekijät on eliminoitu, jos ei nyt ihan kokonaan, niin ainakin mahdollisimman minimiin?

Ei se mene ollenkaan niin.
Itselläni töissä viimeisen viikon vauhti senkun kiihtyy, viime hetken paperihommat (tai nykyäänhän ne ovat kaikki nettihommia) puuskuttavat niskaan, joulujuhlaharkat ovat levällään, hallaharson, ledivalojen, jokaiselle sopivan luonneroolin ja eriyttävän jouluesityksen löytäminen mietityttää. Huomenna on vielä yksi kurssi koulun jälkeen.

 You name it.

Kotona on muovikuusi, mutta siihen loppuvat jouluvalmistelut. Porkkanalaatikko ei ole uunissa vaan jääkaapissa, eikä se ole tämän perheen  äidin tekemää vaan Saarioisten, ja se syödään todennäköisesti tällä viikolla ja on loppu jo ennen jouluaattoa.

Yhtään lahjaa ei ole mietitty eikä ostettu. Villakoirilla on rodun joulunäyttely sängyn alla. Jouluksi on tulossa vieraita, joka on ihanaa, koska he ovat rakkaita ja pysyvät meillä kolme viikkoa. Heitä varten on torstaina tehtävä massiivinen keikka Ekotorille, sillä muuten he eivät mahdu nukkumaan alakertaan - tämä on hyvä asia, tuleepa ainakin hiukan taloa siivotuksi!

Ihailen ihmisiä, jotka saavat kaiken ajoissa valmiiksi. Minusta ei vain ole siihen, ja vaikka olisikin, ehtisimme taas saada kaiken uudelleen epäjärjestykseen  ennen joulua, joten ei siitä olisi hyötyäkään.

Mutta se joulumieli. Se alkoi tänään. 
Se alkoi siitä, kun pieni tyttönen koulussa ihastui talvilauluun. Hänen silmänsä alkoivat tuikkia ja hän lauloi uutta, kaunista laulua heleällä, puhtaalla lapsensopraanollaan, uudestaan ja uudestaan. Äärimmäisen tarkalla sävelkorvalla, äärimmäisen tarkasti rytmiä seuraten, osasi odottaa kaikki välisoitot, osasi laulun sisääntulot aivan nappiin. Lauloi uudelleen ja uudelleen, ja välissä hän sanoi silmät loistaen: " Minä rakastan tätä laulua niin paljon!"

Viime vuonna joulumieli pujahti minuun ostoskeskuksessa, kesken kaikkein kamalinta jouluhysteriaa. Istuin perheen kanssa hetkeksi kahville, kuumissani ja ärsyyntyneenä kaikesta. Kahvilassa oli valkoinen flyygeli, jota istahti soittamaan vanhahko rouva.
Flyygelin alkaessa soida ylimaallisen kauniisti täytyin yhtäkkiä ilolla ja rauhalla, ja se oli suuri yllätys itselleni. Tunsin joulun perimmäisen ajatuksen täyttävän mieleni kapeimmatkin käytävät kokonaan. Liikutuin.

Tänään ajoin koulusta kotiin, ja silloin tajusin, että tyttösen ilo heleä ääni olivat jälleen täyttäneet minut samalla odotuksella. 
Joulu tulla saa.

Niin että tästä lähtien tämä on nyt niin tätä: Liikuttumista, laulamista, onnellisuutta ilman mitään muuta syytä kuin että kohta on joulu. Talo on edelleen sekaisin, lahjat ostamatta, oikeastaan kaikki kesken. Mutta: Kyllä niistä selvitään, enemmän tai vähemmän, ja jos vähemmän, niin ei anneta sen haitata. Sillä joulumieli on tänään syntynyt.

Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Kerrassaan loistava päivä

Tiedätkö sen tunteen, kun heräät keskellä yötä ja pyörit sängyssä miettien, miten seuraava työpäivä tulee menemään? Mielestäsi et ole suunnitellut päivää tarpeeksi, ja ajatukset alkavat pyöriä nopeutuvalla vauhdilla. Lopulta sinun on pakko kuvitella mustavalkoraitapaitainen tuomari puhaltamaan peli poikki, jotta saisit edes hiukan unta, ennen kuin kello soi kuudelta ja sinun on ihan oikeasti herättävä.

Niin tiedän minäkin. Viime yö oli sellainen, ja kun kello sitten soi, olin ihan varma, että olin vain nukahtanut hetkeksi.

Mutta niin vain puoli kahdeksalta starttasin autoni kohti koulua. Muistin, että oli Aleksis Kiven päivä, ja koska en ollut vetänyt lippua tankoon aamupimeän vuoksi, päätin juhlistaa Kiven päivää laulamalla itsekseni autossa Timon laulua oravasta. Pidän siitä kovasti.

Ja niinhän siinä kävi, kuten käy joka kerta, kun laulan Kiven tekstiä, etten päässyt laulun loppuun liikuttumatta. Kuka muu osaa maalata eteemme yhtä kauniisti suomalaista metsämaisemaa parhaimmillaan, kenen muun sanat kumpuavat niin suurta rakkautta suomalaista luontoa kohtaan kuin juuri Kiven? Kohdassa "Mikä elo onnellinen keinuvassa kehtolinnass', siellä kiikkuu oravainen armaan kuusenäidin rinnass' ", ääneni särkyi ja mietin, miten selitän poliisille, jos nyt ajan edellä olevan auton puskuriin, etten nähnyt eteeni kunnolla, kun Aleksis Kiven runous on niin kaunista?

Pääsin kouluun onnellisesti. Onneksi ensimmäinen tunti oli juuri kuutosysien elämänkatsomustietoa. Sain jatkaa Aleksis Kiven persoonan pohtimista heidän kanssaan; fiksujen, ajattelevien nuorten. 

Kuinka moni menneisyyden suurista, väärinymmärretyistä ja vasta  kuolemansa jälkeen kunniaan nostetuista taiteilijoista olisi nykyisin erityisen tuen piirissä keskitetyn palvelun koulussa? Mozart, Van Gogh, Kivi...on surullista ajatella, että heidän elinaikanaan he eivät saaneet sitä arvostusta mikä heille olisi kuulunut, vaan heitä pidettiin hulluina ja outoina. Nykyisin heidän vahvuuksiaan osattaisiin tukea eri tavalla. Mozart saisi monta eri diagnoosia: ADHD:n ja  Touretten syndrooman ainakin. 
Meidänkin koulussa on monta lahjakasta lasta ja nuorta, jotka toivottavasti löytävät kanssamme oman palavan soihtunsa, jota kantaen pärjäävät elämässä, vaikka haasteitakin olisi.

Lokakuun ruskapäivä oli henkeäsalpaavan kaunis. On hienoa olla opettajana ja saada jakaa ruskan värit oppilaiden kanssa.

Tiedätkö muuten sen tunteen, kun yhtäkkiä huomaa valtavan edistysaskeleen jossain sellaisessa ihmisessä, jota seurailee päivittäin? Tunne on haltioitumisen ja höpertymisen välimaastoa. Tämän päivän jälkeen minäkin taas tiedän sen, ja se tunne hämmästyttää joka kerran jälkeen! Pienten kanssa tapahtui ihmeaskelia, ja tuntui, kuin opettaja olisi saanut ison lahjan!

Oppilaiden edistysaskeleet saattavat näyttää mitättömiltä muille, mutta pienet asiat ovat meidän koulussa valtavan arvostettuja. Pienet asiat, jotka avaavat solmuja ja tuovat uusia polkuja, joita pitkin lapsi ja nuori pääsee tutustumaan tuntemattomiin maisemiin turvallisessa seurassa.

Tulin kotiin ja vedin lipun salkoon Aleksis Kiven päivän kunniaksi. Rakastan Kiven tekstiä, ja olisin halunnut sanoa sen hänelle. Koska se on liian myöhäistä, nostin lipun myös kaikille niille lahjakkaille lapsille ja nuorille, jotka eivät saa arvostusta tällä hetkellä, mutta joiden sisäinen tuli palaa niin, että he haluavat jatkaa kutsumustaan kritiikistä huolimatta. Ja kaikille niille urheille lapsille ja nuorille, jotka kamppailevat erityisten haasteiden kanssa. Toivon, että heidän haasteensa eivät nouse heidän määrittäjikseen, vaan pikemminkin ne lahjat, joita heille on annettu. Että heidät muistetaan lahjoista eikä rajoitteista.

Luulin yöllä, etten ollut suunnitellut tätä päivää tarpeeksi hyvin. Tämän päivän sanoma halusi kuitenkin päästä esiin, ja niin siinä kävi. Tämä päivä oli siis kerrassaan loistava päivä.

 

Kysymykset, vastaukset, salaisuudet ja perspektiivit





Kotimme lähellä on korkea kallio. Sen huipulla, puiden, varpujen ja sammalten keskellä on muinasjäännös, rautakautinen hauta. Kiviröykkiö, joka tarkemmin tarkasteltuna on joukko soikion muotoon aseteltuja järkäleitä. Isoja lohkareita, jotka joku joskus on huolellisesti siirtänyt vainajan leposijaa rajaamaan ja vartioimaan.




Kun olin lapsi, leikin usein naapurinpojan kanssa tämän kallion huipulla. Olemme mahdollisesti juosseet ja kiipeilleet juuri tämän rautakautisen haudan päällä tietämättä, että siinä lepää joku kauan sitten kuollut ihminen. Henkilö, joka on elänyt, kasvanut, iloinnut, itkenyt, rakastanut ja vihannut. Joku, joka on palellut, tuntenut nälkää, janoa, täyttymystä, kiitollisuutta, joka on kärsinyt, tarvinnut lohdutusta ja lopulta kuollut ja haudattu. 

Istuin tänään heken yhdellä haudan kivistä ja mietin kysymyksiä, joihin en koskaan saa vastauksia. 

Oliko allani maan sisässä lepäävä henkilö mies vai nainen? Vai lapsi? 
Miten vanhana hän oli kuollut ja miksi?
 Miksi juuri hänet oli haudattu kallion huipulle, josta näkee koko kylän?
 Millainen kallio oli silloin, oliko siinä puita kuten nyt, vai oliko se paljas?
 Entä mitä oli ympärillä? Muita hautoja? Ihmisasutusta vai pelkkää luontoa? 
Oliko henkilö ollut kuollessaan terve, vai oliko hän sairastunut ja kuollut sairauteen?
 Oliko hänellä kuolinhetkenään ollut läheisiä ympärillä vai oliko hän kuollut yksin?

Mietin myös sitä, miten kaikki elävä on katoavaista ja luonnossa oleva eloton aines pysyy vuosituhansia. Miksi? Ellei kiviä olisi, kukaan tuskin tietäisi tästäkään hautapaikasta. 
Näitä puita ei rautakaudella ollut, eikä tätä maata kivien päällä. Mutta kallio ja kivet olivat ja ne pysyvät silloinkin, kun minä, nämä puut ja maakerrokset ovat kadonneet.

Kun poikani oli pieni, hän kyseli paljon; kaikenlaista, kysymyksiä ja pohdintoja eri aloilta ja aihepiireistä, kaikkea, mitä lapselle voi mieleen juolahtaa. Opin häneltä silloin, että kukaan ei herättele aikuisia kysymyksillään kuten pieni lapsi. Huomasin myös, että suurin osa hänen erinomaisista kysymyksistään oli sellaisia, joihin tiedän vastauksen teoriassa, mutta joihin tarkkaa faktatietoa ei ole. 

"Miten tuo valtava kivi tuohon on tullut?" Kysyi poika yhdellä metsäretkellämme lähimetsässä. Osasin toki selittää yleisesti siirtolohkareiden liikkeistä maailman ollessa vielä nuori, mutta juuri tuon kuvassakin näkyvän kiven iskeytymisestä juuri tuolle paikalle minulla ei ollut tarkkaa tietoa, kuten ei kellään muullakaan koko maailmassa.

Herkät ja havainnoivat kysymykset ovat siitä hyviä, että ne usein sisältävät myös vastauksia. 
Opettajan työssä pyrin vastausten sijasta herättelemään kysymyksiä ja pohdintoja. Pienillä oppilailla on aivan oma logiikkansa, jota on aikuisen erittäin  avartavaa seurata. 
Yläkoulun elämänkatsomustiedon tunneilla on antoisaa kuulla teinien pohdintoja, jotka saattavat poiketa suuresti omistani, mutta jotka antavat aivan uutta näkökulmaa itsellenikin.

Onko sitten olemassa oikeita vastauksia, vai ainoastaan vastauksia, jotka ovat oikeita tai vääriä riippuen siitä, kuka kysyy tai vastaa , ja missä yhteydessä? 

Vastauksia on paljon enemmän kuin kysymyksiä. Itse uskon, että jokaiseen maailmassa esitettyyn ja vielä esittämättä olevaan kysymykseen on vastaus kaikkialla ympärillämme. Ihmisen vajavaisuus on siinä, ettei hän havaitse vastauksia eikä osaa niitä tulkita, vaikka ne ovatkin koko ajan hänen edessään.

Uskon myös, että ihminen ei luulotellussa suuressa viisaudessaan pysty luomaan mitään sellaista materian tai ajatuksenkaan tasolla, jota ei olisi jo maailman ensi hetkestä asti ollut olemassa kaikkialla, eri muodoissaan, jatkuvasti vaihtelevana maailmankaikkeuden leikkivänä variaationa. Meidän suurimmat luomuksemmekin ovat vain kalpeita osakopioita  siitä, mitä on aina ollut. Se, mitä haluamme houkutella näkyväksi ja kosketeltavaksi on heijastusta oman mielemme liikkeistä ja siitä, miten itse havainnoimme maailmaa.

Kun mieli aukeaa ja herkistyy vastausten vastaanottamiseen, saattavat elämän salaisuudetkin alkaa paljastua. Tähän tarvitsen omalla kohdallani hiljaisuutta, rauhaa, hidastamista ja yksinäisyyttä. Metsästä löydän minulle sopivaan muotoon puettuja, koko maailmankaikkeuteen sopivia salaisuuksien vastauksia. Joku toinen saattaa löytää samat vastaukset matematiikan ongelmista, liikunnasta, taiteista, vesiputkista, ulkopöydän laudoista,  lakaisukoneen pohjapiirroksesta tai ihan mistä vain - ne ovat kaikkialla.

Salaisuuksien vastauksiin sisältyy aina myös se aspekti, että ne avaavat uusia maailmankaikkeuksia, joihin omaa maailmaa täytyy sovitella ja testata. Koko maailman perspektiivi saattaa äkkiä saada uudet mittasuhteet, kaikki, mikä on tuntunut vajavaiselta ja epätäydelliseltä, loksahtaa järkevästi paikalleen - vaikka järjen kanssa näillä kokemuksilla tuskin on paljoakaan tekemistä.

 
Perspektiivin muuttuminen avaa silmät myös sille, että olemme maailmassa yhtäaikaa sekä suuria että häviävän pieniä, yhtäaikaa äärimäisen merkittäviä että lähes merkityksettömiä, yhtä aikaa kuolemassa ja siirtymässä uuteen vaiheeseen.  Filosofi ja kirjailija Richard Bach kiteyttää tämän yhdessä lauseessa kirjassaan "Illuusio": " Se, mitä toukka sanoo maailmanlopuksi, mestari nimittää perhoseksi."

Ei ole vaikeaa huomata, että atomin rakenne, aurinkokunnan rakenne ja moni muu asia muistuttavat toisiaan. Samoin voi nähdä yhteneväisyyksiä lentokoneesta otetussa ilmakuvassa, kartassa sekä mikroskooppikuvassa elävästä organismista. Kyse on perspektiivistä.



" Jos Taivaan Isä loi meidät, niin kuka loi ensin Taivaan Isän?" kysyi poikani kolmivuotiaana.

 

Hätääntyneet

 

Viime joulukuun 5. päivänä istuin kirkossa ja kuuntelin ystäväni laulua. Kaivoin hiljaa esiin muistioni ja kirjoitin sinne seuraavanlaisen muistiinpanon:
"Paitsi laulu itse, liikuttavaa on se pohjaton nälkä, johon yleisö anelee ja saa laulajalta apua."


 Alttarilla seisoi laulaja, jonka tuttuakin tutumman laulun tunsi joka ainoa kirkossa olija. Ystäväni, laulun säveltäjä, on esittänyt kappaleen varmaan useita satoja kertoja. 
Kuulijat sulautuivat yhdeksi nälkäiseksi ja  janoiseksi sieluksi ja sydämeksi, yhdeksi hengeksi, joka aneli elvyttävää kosketusta, hipaisua, parantavaa voimaa. Tämä voima virtasi heihin laulun kautta. Laulaja ja laulu ymmärsivät heitä. Laulu toi myötätunnon ja empatian, puhui kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen, otti syliin, tuuditti ja hoiti sinä lyhyenä hetkenä.  Kokemus oli voimallinen ja koskettava. Laulajan elämällä oli tarkoitus, joka oli itse elämää suurempi. 

 

Tunsin surua siitä, että yleisön murheiden määrä oli kuin sellaisen pienen lapsen parku, jonka tarpeita ei ollut kukaan tyydyttänyt. Tunsin myös valtavaa kiitollisuutta ystävästäni, joka oli antanut lahjansa muiden ihmisten lohduttamiseen ja ymmärtämiseen. Konserttiyleisön ei ehkä tarvinnut tuntea myöhemmissä elämänvaiheissaan
 vihaa, koska olivat saaneet laulusta lohtua, johon palaisivat vaikeana hetkenä.

Mistä kumpuaa ihmisen vihaisuus? Miksi viha ja tyytymättömyys kuvastuu niin monen kasvoilta, riippumatta sosiaalisesta statuksesta, elintasosta, varallisuudesta tai muista ulkoisista tekijöistä?

Viha tulee sisältäpäin. Viha on kuin nurinpäin käännetty rakkauspuku, jossa on saumat päälläpäin ja joka saa kantajansa tuntemaan olonsa epämukavaksi. Vihainen ihminen on hätääntynyt, ja hädässään hän on löytänyt käsivarren, johon tarrata, vaikka käsivarsi ei olekaan turvallinen. 

Viha on pohjimmaista, valitsematonta, lapsesta asti jatkunutta erilläänolon tunnetta, sitä, ettei tarpeisiin ole vastattu niin kuin olisi pitänyt. Epäluottamusta siitä, että joku todella välittäisi tai olisi kiinnostunut. Tunnetta siitä, että ei ole kenellekään tärkeä ja merkityksellinen. Epäreiluuden, pelon, voimattomuuden tunnetta. Turvattomuutta. Tunnetta siitä, että minua kohtaan on tehty väärin. Ettei kukaan näe, kuule, ymmärrä minua.

Ehkä vihan käsite muuttaa muotoaan, jos ajattelee, että viha on äärimmäisen hätääntymisen yksi, krooninen muoto.

Viha etsii kohdettaan, sillä vihaisilla on se erheellinen luulo, että purkamalla vihaa ja venyttämällä nurinpäin olevaa rakkauspukua olo helpottuu. Ehkä väliaikaisesti käykin niin, mutta pian viha asettuu tuttuun, hiertävään asentoonsa ja tuntuu epämukavammalta kuin koskaan.

Viha ja hätä näkyy kiusaamisena, väkivaltakäyttäytymisenä, tuhoisuutena joko itseä tai muita kohtaan. Vihaaja on harvoin kenenkään paras ystävä, mutta usein keskipiste. Vihaajat hakevat toisistaan turvaa, ryhmää, johon kiinnittyä, jolloin unelma yhteenkuuluvuudesta voisi toteutua. Valitaan yhteinen kohde, yhteinen vihattava. Näin syntyvät viharyhmät, sodat, vainot. Kohteena voivat olla sudet, juutalaiset, toisinajattelijat, katukoirat, turvapaikanhakijat, mikä ryhmä vain,  kunhan vain voidaan tuntea yhteenkuuluvuutta yhteisen vihollisen vihaamisesta.

Ja juuri tässä kohdassa täytyy miettiä, mitä itse voi tehdä, jotta voi auttaa ihmisen hätää. Mitä voi tehdä, jotta viha/hätääntyminen voidaan ennaltaehkäistä? Miten luoda turvaa? Miten ohjata ihmistä, jonka turvattomuus ja hätä on niin voimakas, että vihaisuus tuntuu ainoalta mahdollisuudelta? Miten valjastaa itsensä niin, ettei provosoidu toisen hädästä, joka on vihaan kätketty?

Jos on tottunut vihaamaan, se tuntuu turvalliselta vaihtoehdolta.
 Täytyy siis miettiä toimivia ja kaikkia tyydyttäviä strategioita muunlaiselle kanssakäymiselle. Jotain sellaista, mikä on kaikille rakentavaa, hyödyllistä ja hauskaakin. Niin, että viha ei enää hätääntyneen mielestä tunnu vapahtajalta, vaan tilalle tulee jotain paremmaksi koettua.

  Aina, kun otetaan jotain pois, täytyy tarjota jotain muuta tilalle.

Rakkautta. 

Nykyisin yhä nuoremmat lapset ovat hädissään. Tarvitaan lähelläoloa, hoitamista. Sen tunnustamista, että hätääntyneelle ihmiselle on tehty väärin, kun on yritetty korvata aito läsnäolo tyhjyydellä, materialla tai selityksillä. Tarvitaan silmiin katsomista, vuorovaikutteista keskustelua, perustarpeiden huomioonottamista. Lämpöä, turvallisuutta, huumoriakin. 

Empatiaa voi houkutella esiin vain empatialla. Tarvitaan kokemuksia, että minua ymmärretään, minut nähdään ja kuullaan. 

Kuten joulukuun 5. päivänä, kirkossa, jossa ystäväni lauloi.

Tarvitaan aina vain rakkautta.
 




 

Nainen ja Rotta

Nainen huomasi ikkunastaan liikettä. Puunjuuren kolossa jokin näytti erilaiselta kuin yleensä. Hiukan suurempi kuin metsähiiren naama, hiukan vinommat silmät, hiukan tummempi väritys. Olento viipyi juurten alla olevan kolon suulla vähän aikaa, sitten katosi. Palasi taas.

-         Mikä se on? Ei kai se voi olla rotta, ei niitä täällä ole koskaan näkynyt. Ehkä metsämyyrä, arveli nainen.

-         Jos se tulee kokonaan ulos kolosta, silloin pystyn määrittämään lajin. Pää on kyllä aika kaunis kuitenkin.

Olento tuli kokonaan ulos.

-Voi  kamala, on se sittenkin rotta! Hännästä tunnistan, ja se on niin isokin, että pakko sen on rotta olla! Mitä se täällä tekee? Mitä se täältä hakee? 

Äkkiä kaikki näytti erilaiselta. Tuttu ympäristö, metsä, kadut, kotipihakin. Pelko siitä, että rotta asettuu taloksi lähettyville, oli niin voimakas, että väritti kaiken harmaaksi. Rotanharmaaksi.

Sinä iltana uni ei ollut tullakseen. Nainen makasi valveilla ja kuunteli, kuuluuko jostain rouskutusta. Kuuluuko kynsien rapinaa, rotan pelottavan helisevää ääntelyä? Ei kuulunut, mutta mahdollisuus oli läsnä. Mahdollisuus levitti pelon harmaan viitan jopa sisälle taloon, kotiin, joka oli ollut naiselle turvallisin paikka maailmassa.

Seuraavana päivänä nainen kurkisteli puunjuurien alle ikkunastaan. Mitään liikettä ei näkynyt.

Nainen lähti helpottuneena kauppaan. Maailma alkoi saada kirkkaat värinsä takaisin.

Kun hän saapui kotipihaan, hän näki rotan kasvot kolossa jo kaukaa. Rotta katsoi häntä suoraan, räpäytti vinoja silmiään ja sanoi: ” Hei, asutko sinä siis täällä?  Mietinkin minkä näköinen ihminen täällä on.”

-Älä puhu minulle, en halua sinuun minkäänlaista suhdetta! Haluan vihata ja pelätä sinua, sillä minun täytyy heti hankkiutua sinusta eroon.

Rotta katsoi naista uteliaasti. Sen ystävällinen ilme koveni vähän. ”Mieti mitä sanot”, se sanoi, ja katosi koloon.

Nainen oli jo saanut haavan sydämeensä. Haavasta tihkui ajatuksia, kuten "Ei ole rotan vika, että se on sellainen kuin on" , ja " Ei rotta ollutkaan niin pelottava, kun sitä katsoi lähempää". Rotta oli puhunut hänelle, ja hän oli vastannut. 

Nainen ryhdistäytyi ja pakottautui puhumaan itselleen järkeä niin kuin järki yleensä ymmärretään. Rotta oli tuholainen, se levitti tauteja ja sen asettuminen taloksi aiheuttaisi sekä naiselle että koko naapurustolle varmasti paljon harmia. Rotasta on päästävä eroon mahdollisimman nopeasti.

Nainen ajoi lähimpään rautakauppaan ostamaan rotanloukun. Hän viritti sen samana iltana kolon läheisyyteen.

-         Anna anteeksi, hän kuiskasi ja meni sisään hiukan rauhallisempana mutta sydän lepattaen.

Aamulla oli kova pakkanen ja loukku oli koskematon. Nainen oli helpottunut ja pelokas. Hän otti ison saavillisen kylmää vettä ja paiskasi sen sisään puunjuuren koloon samalla anteeksipyyntöjä sopertaen..

Kolosta ei rynnännyt ketään. Helpotuksen tunne oli niin vahva, ettei nainen edes huomannut, miten paljon itse paleli.

Sinä iltana nainen kävi huolellisesti läpi pihan, puutarhan, lähiseudun, kadun ja ulkoportaan, ja tarkisti, ettei lähistöllä ollut kerrassaan mitään ruoaksi kelpaavaa. Hän kasasi lunta kolon suulle nähdäkseen, käyttikö kukaan sitä enää, vai joko rotta oli jatkanut matkaansa.

Sinä yönä rotta ilmestyi naisen uneen. Se katsoi naista viileän ystävällisesti ja sanoi: ”Mikään ei ole enää samoin kuin ennen, kun olet tavannut minut, sillä minulla on sinulle tärkeä viesti.  

 

En ole vain rotta. Olen Pelko. Tai Viha. Tai Kohtaamaton. Outo. Tuntematon. Minulla on monta nimeä. 

Löin kuitenkin haavan sydämeesi yhdellä katseella, muutamalla sanalla. Miten paljon yksi kohtaaminen merkitsee? Miten paljon voi yksi kohtaaminen muuttaa asennettasi kaikkeen, jos annat sen tapahtua? Haavasta tulvii empatiaa ja ymmärtämystä. Äkkiä pelko vähenee ja on vaikea vihata.

Kun olin vielä kolossa etkä nähnyt minua kokonaan, pidit minua tuttuna lajina,  metsämyyränä, ja näytin viehättävältä. Kun pelästyit minua, muutuin yhtäkkiä rumaksi ja kammottavaksi. Kun sitten puhuin sinulle, aloit huomata kasvoissani pieniä yksityiskohtia: silmäripseni näyttivätkin aika lempeiltä, ja äkkiä viiksiini tuli uusi ilme. Minua oli vaikeampi pelätä, koska rotan sijasta minusta oli tullut Rotta. Joku. Hiukan Tutumpi.

Jos siis päätät loukuttaa tai muuten tuhota minut, liityn Suureen Energiavirtaan kuten miljoonat ja miljoonat ennen minua. Työni luonasi on saatettu päätökseen.  Toivon sinun pohtivan viestiäni ja kantavan sitä eteenpäin.

 Ehkä päätän itse lähteä johonkin toiseen paikkaan, jossa ruokaa on helpommin saatavana. Silloin sinä voit huokaista helpotuksesta, sillä vältyt ikävästä tehtävästä nyt, kun olen jo avannut sydäntäsi ja se on hivenen pehmeämpi ja ymmärtävämpi.

 Tulin luoksesi edustamaan tuntematonta,  jota sinä pelkäät ja sen takia vastustat, vihaatkin. Valitsin rotan hahmon, koska se toimii sinulle. Jollekin toiselle olisin käärme, jollekin maahanmuuttaja tai erilainen ideologia kuin omasi. Pelkoja on lukemattomia, jokaiselle omansa.

Oikeiden rottien valtavien laumojen kanssa ihmisten täytyy taistella elinpiiristä. Täytyykö kaikkien pelonaiheiden kanssa? Vai olisiko muita vaihtoehtoehtoja? Kohtaaminen?”

Nainen meni aamulla tarkistamaan loukun. Se oli koskematon, eikä kukaan ollut kaivanut koloa auki lumen alta.

Mutta pimeältä pakkastaivaalta putosi hitaasti valkea höyhen naisen olkapäälle.