Ihmisyydestä

 

 

Kun olin 31-vuotias, rakas ja läheinen sukulaiseni sairastui vakavasti. Niin vakavasti, että koko perhe luuli hänen kuolevan pian. Äkkiä oli vain lähestyvä, ammottava menetys, ja kaikki päivittäiset toimet ja ajatukset putosivat kuolema-aukkoon.

Kirjat, musiikki, elämä talon ulkopuolella - kaikki menetti merkityksensä. Ne tuntuivat täysin mitättömiltä; ennen suurta mielihyvää ja innostusta herättäneet asiat eivät olleet edes sen arvoisia, että niitä olisi kannattanut pikaisesti palauttaa mieleen. Ainoa merkityksellinen asia oli läsnäolo.

Sukulaiseni sai sairautensa lisäksi vahvoista lääkkeistä erittäin pahan allergisen reaktion. Kaikki iho hänen kehostaan paloi pois, ja hän joutui palovammaosastolle kahdeksi kuukaudeksi.
Kun istuin päivästä toiseen hänen seuranaan sairaalakaapuun, myssyyn,  hengityssuojukseen, muovihanskoihin ja muovisiin kenkäsuojuksiin verhoutuneena, hänen ihmisyytensä loisti haavoittuneessa ja hauraassa kehossa kirkkaampana kuin koskaan. Meistä molemmista oli karsittu maailma, ja vain olennainen oli jäljellä.

Hän selvisi ja jäi henkiin. 

Monta vuotta myöhemmin poikani tuli maailmaan. Kun pitkän synnytyksen jälkeen näin lapseni ensi kerran, maailma kaikkosi taas. Silmänräpäyksessä minut täytti ennenkokematon rakkaus, ja halusin vain sulkeutua siihen pieneen universumiin, johon ei sillä hetkellä mahtunut ketään muuta kuin uudestisyntynyt perheemme. Oli yhdentekevää oliko hän tyttö tai poika, kuinka monta pistettä hän sai Apgarilla, minkävärinen tukka hänellä oli - hänen kirkas ja selkeä ihmisyytensä heti ensi hetkestä asti lumosi minut.

Ihmisyys on olennaista. Ihmisyys on meissä kaikissa. Mitä sen päälle on kerrostuneena on tämän maailman mukanaan tuomaa.

 

Ollessani töissä 90-luvulla kaukana kotimaasta moniongelmaisten perheiden kanssa osallistuin koulutukseen, jonka viesti oli:
 " Kaikki käyttäytyminen on kommunikaatiota, vaikkei kaikella käyttäytymisellä ole tietoista kommunikatiivista tarkoitusta. 
Käyttäytymisellä yksilö yrittää ilmaista tunteita, haluja tai tarpeita. On meidän tehtävänämme ottaa selville mitä käyttäytymisellä ilmaistaan, ja jos tarpeen, ohjata tämä yksilö ilmaisemaan itseään sillä tavoin, ettei ilmaisu aiheuta vahinkoa hänelle itselleen tai muille."

Kun kohtaan haastavana pidetyn lapsen työpaikalla, sillä niitäkin siellä silloin tällöin on - mietin miten ja mitä hän kommunikoi, ja miksi kommunikoi juuri sillä tavalla.
 Miksi toiset lapset koulussa yrittävät saada tarpeitaan tyydytetyiksi karjumalla, rikkomalla tavaroita ja paikkoja ja käymällä kimppuuni, ja mitä nuo tarpeet ovat? Miksi taas toiset vetäytyvät, eivät ota katsekontaktia, eivät puhu, eivät muuta ilmettäkään? Mitkä heidän tarpeensa ja tunteensa ovat? Mitä erilaiset lapset ilmaisevat erilaisilla käyttäytymismalleilla?

Yritän ymmärtää, jotta voisin ohjata lasta kommunikoimaan niin, että häntä ymmärrettäisiin. Yritän löytää oven maailmakerrosten läpi. Sillä kerrosten sisällä asuu ihmisyys. Lähestyn ihmisyyttä varovasti, sillä kerroksia saattaa olla paljon. 

Olen läsnä. Jaksan lähestyä, vaikka minut tavalla tai toisella torjuttaisiin. Jaksan välittää, vaikka lapsen teot ja tarpeet olisivat räikeässä ristiriidassa. Jaksan uskoa siihen, että ihmisyys kaipaa vapauttamistaan ja haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi aidosti, ilman maailman kerroksia.

Ja aivan pikkuhiljaa alkaa kommunikaation silta muodostua meidän välillemme. Kerrokset alkavat ohentua, ehkä hyvinkin hitaasti, mutta kuitenkin. Alamme ymmärtää toisiamme. Ihminen, jonka käytös on joko äänekkäästi tai hiljaisesti huutaen vaatinut ymmärtämistä, on pienen hetken kokonaan läsnä, ja saan vilkaista hänen maailmaansa. Se on ihmisyyden toteutumisen alku. Sen jälkeen alkavat versoa elämässä ne asiat, jotka ovat joka ihmisessä läsnä syntymässä ja kuka tietää miten kauan ennen syntymää: Ilo, rakkaus, sydämellisyys, aitous, rohkeus, utelias kiinnostus ymmärtää elämää ja ilmiöitä.


Siksi tämä työ on niin tärkeää. Ihmisyyden nostamisen ja esiin ohjaamisen takia. Siinä on koko ihmisyyden ydin.