Entä jos?

Kun olin seitsemänvuotias, kävimme koko perheen risteilyllä ja vietimme vuorokauden Tukholmassa. Minulla on erittäin hämäriä muistikuvia Tukholman kuninkaanlinnasta ja Åhlensin tavaratalosta. Ne eivät painuneet pienen lapsen mieleen. Sen sijaan muistan oikein hyvin, että syötin puistossa pähkinöitä pululle, joka uskalsi tulla syömään kädestäni.

Tärkein muisto oli kuitenkin tämä:

Kesäisen Tukholman jossain puistonpenkillä makasi tiedottomassa tilassa, likaisissa, rikkinäisissä vaatteissa nuori mies. Ehkä hän nukkui päihteissään, ehkä muissa ongelmissa. Kaikesta näki, että asiat eivät olleet hänen kohdallaan hyvin.

Äitini katsoi häntä ja sanoi empatiaa ja surua tulvivalla äänellä: ” Kenenkähän äidin pieni poika siinäkin makaa?”

Tätä muistoa olen kantanut mukanani kaikki nämä vuodet, ja se on ohjannut elämääni. Kaikki ihmiset ovat aina jonkun lapsia, veljiä, siskoja, isiä, äitejä, jonkun rakkaita.

Tai ovat ainakin joskus olleet.

Oman läheisen sijoittaminen mielikuvituksessa toisen ihmisen asemaan avaa aivan uuden perspektiivin asiaan. Eikö sydämessä ala heti tuntuakin hiukan erilainen tunne?

Entä, jos oma rakas läheiseni makaisi penkillä näin? Mitä haluaisin ihmisten tekevän?

Entä, jos rakas läheiseni sortuisi huumeisiin tai alkoholisoituisi? Haluaisinko ihmisten näkevän hänessä vain päihteiden ohjaaman elämän, vai sen ihmisen, joka kuitenkin on kaiken takana?

 Entä, jos oma rakas lapseni olisi koulukiusattu? Tai jos hänellä olisi haasteita oppimisessa, jos hän saisi koulussa häirikön, laiskan tai tyhmän maineen, koska ei saa tukea? Mitä haluaisin koulun henkilökunnan tekevän?

Entä, jos omalla rakkaalla läheiselläni olisi vaikeuksia ihmissuhteiden luomisessa, jos hän olisi syrjäytymisvaarassa, yksinäinen, ahdistunut, pelokas? Mitä toivoisin hänen ympärillään olevien ihmisten tekevän?

Kaikki lapset, nuoret ja aikuiset, joita päivittäin kohtaamme ja joiden kanssa olemme tekemisissä, ovat joidenkin lapsia, sisaruksia, isiä, äitejä, isovanhempia ja niin edelleen. Tai ovat joskus olleet.

On hyvin, hyvin harvinaista, ettei lapsen ja vanhemman välillä olisi yhtään rakkautta. Vaikka asiat olisivat miten sekaisin, ei se rakkautta poista.

Jos tällaisen ihmisen kuitenkin kohtaa ja jos häntä autetaan, voi olla, että vanhemman ja lapsen välinen rakkaus alkaa versoa ja se löytyy  maailman mukanaan tuoman kaikenlaisen rekvisiitan alta.

 

Kaikki me tarvitsemme sitä: toistemme kannustusta ja hyväksyntää, kohtaamista ja sitä, että joku huomaa meidät ja näkee ja kuulee meidät, keitä me oikeasti olemme kaiken maailman rekvisiitan alla: Että emme olekaan sitä miltä saatamme näyttää tai kuulostaa, vaan jotain ihan muuta. Maailma vain on meidät tähän muottiin pusertanut.

Joskus tämä tarkoittaa sitä, että ohjaamme toisen ihmisen oikean avun piiriin ja tiedostamme, että me emme ole se taho, joka palvelee ihmistä parhaiten. Joskus tarvitaan ihmisen auttamiseksi kokonainen eri tahojen verkosto.

Joskus riittää vain se, että muistaa päivittäin kohdata ja kysyä mitä kuuluu ja olla aidosti kiinnostunut.

Ihmisen hätä ei katso ikää, sosiaalista statusta eikä mitään muutakaan ulkoista tekijää. Ihminen itse on iätön olento, kappale Jumalaa, joka ansaitsee tulla kohdatuksi ja tarvittaessa autetuksi.

Entä, jos penkillä makasi Ihmisen Poika?