Rutiinitarkastus

Rakas lukijani! Siirrän sinut nyt ajassa taaksepäin vuoteen 2001. Aikaan, jolloin asuin Amerikan Yhdysvalloissa, Kalifornian osavaltiossa ja San Josen kaupungissa, San Francisco –nimisen kyläpahasen tuntumassa. Aikaan, jolloin aloitin opettajantyöt Santa Claran kunnan koulupiirin ylläpitämässä erityistä tukea saavien sopeutumattomien nimikkeellä olevien lasten luokassa.

 Opetustyöhön kuului fyysisenä puolena aggressiivisten oppilaiden kiinnipitämistä,  joten kaikkien paikkojen tuli opettajalla pelata. Tästä syystä minut lähetettiin kouluviraston puolesta rutiininomaiseen lääkärintarkastukseen kunnan työterveysasemalle Fremontin lähikaupunkiin. Seuraava tarina on tosi.

 Olin saanut ajan lääkärille kello yhdeksi keskiviikkona. Lähdin matkaan jo vähän yli kahdentoista, sillä  moottoritiellä sattui usein viivästymiä, jos tietyöt tai onnettomuudet sattuivat matkan varrelle. Matkalla mietin, että kun kymmenen tai korkeintaan kaksikymmentä minuuttia kestävä rutiinitarkastus olisi ohi, kiikuttaisin lääkärintodistuksen kouluvirastoon ja kipaisisin kotiin syömään ja siivoamaan pariksi tunniksi. Kello puoli viideltä minulla oli tapaaminen eräässä toisessa lähikaupungissa, Los Gatosissa, johon meiltä oli kotoa n. 30 km ja Fremontista n.50 km matka.

 

 

 

Tulin työterveysasemalle hyvissä ajoin, kymmentä vaille yksi. Istuin odottamaan vuoroani. Vastaanottopöytään oli kiinnitetty lappu, jossa luki: ”Mikäli olette odottanut kauemmin kuin 15 minuuttia, huomauttakaa vastaanottovirkailijalle asiasta.”

 Kello oli viittä minuuttia yli yksi. Olin odottanut viisitoista minuuttia, mutta ensimmäistä kymmentä minuuttia ei voinut laskea, koska olin tullut asemalle kymmentä minuuttia liian aikaisin. Katselin lauhkeana ympärilleni. Vastaanottoapulainen söi kovakuorisia suklaanappeja niin että rouske kuului.

Kello tuli viittätoista yli yksi ja menin kuuliaisesti huomauttamaan asiasta apulaiselle. ”Ai”, hän sanoi, ja tarjosi minulle suklaakaramellejaan. En ottanut. Menin takaisin tuolilleni istumaan.

Kello puoli kaksi nousin taas ja ilmoitin samalle apulaiselle, että olen nyt odottanut puoli tuntia. ”Ai olet vielä täällä”, hän sanoi ja tarjosi taas suklaakarkkeja. En taaskaan ottanut. Menin tuolilleni.

 Kello kaksi heräsin ja ryntäsin tiskille varmana siitä, että koska olin nukahtanut, vuoroni oli annettu jollekin toiselle. Vastaanottoapulainen sanoi ilmeenkään värähtämättä: ”Sinun vuorosi ei ole vielä tullut. Täytyy vain odottaa.” Palatessani tuolilleni aloin miettiä, pitäisikö minun syödä lounas Fremontissa, jotta ehtisin hyvissä ajoin seuraaviin rientoihini.

 

 

 

Kello puoli kolme menin vastaanottoapulaisen luo ja sanoin päättäväisesti, että jos en nyt pääse tutkittavaksi, lähden pois ja tulen takaisin jonakin toisena päivänä. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Oletko VIELÄ täällä? Onpa mieletön juttu!” Sitten hän kutsui sairaanhoitajaa, joka tuli mittaamaan minulta kuumeen. Koska näytti siltä, että minulle ei vastaanottotiskin toisella puolen löytynyt sijaa, hän työnsi tiskillä kuumemittarin suuhuni – onneksi vain sinne – ja pyysi odottamaan siinä.

 Tämän jälkeen minut vietiin toisen sairaanhoitajan luo, joka teki minulle näkötestin. Hän asetteli minut istumaan pöydän ääreen ja pyysi minua katsomaan mikroskoopin ja kiikarin välimuodolta näyttävään laitteeseen, jossa näkyi erivärisiä palloja. Minun piti kertoa tädille, minkä numeron näin palloista muodostuvan.

Ehdimme käydä läpi kolme kuvaa. Sitten tuli keskeytys, koska ohitsemme käveli toinen hoitaja, joka alkoi jutella minua tutkivan hoitajatädin kanssa. Keskustelu käytiin selvällä englannin kielellä, minulta mitään salaamatta, ja koski kolmannen hoitajan mukanaan tuomia jäätelöpuikkoja, joita oli ollut jaossa työvuorossa oleville työtovereille. Äkkiä molemmat hoitajat olivat hälytystilassa, kun kävi selväksi, että ylijäämät jäätelöpuikot olivat jääneet pöydälle, eikä kukaan ollut huolehtinut siitä, että ne pantaisiin sinne minne ne kuuluivat, eli siis pakastelokeroon. Minua vielä äsken niin hellästi hoivannut naisihminen nousi nyt päättävästi ja poistui. Mennessään kiireesti ulos ovesta hän sai huikattua minulle, että käy laittamassa jäätelöpuikot pakastimeen.

 

Minä odotin. Tulihan täti takaisin ja aloitimme alusta koko näkötarkastuksen. Pääsimme jälleen kolmanteen kuvaan, sitten hoitajaa vietiin taas. Tällä kertaa hän selitti minulle, että hänen oli pakko käydä varaamassa pari ylijäämäpuikkoa sille hoitajalle, joka tulee töihin vasta illaksi, koska muuten tämä hoitaja loukkaantuu ja suuttuu hänelle.

Odotin. Taas täti tuli takaisin ja aloitimme kolmannen kerran näkötarkastuksen alusta. Minä huomautin, että olen jo nähnyt samat kuvat kolme kertaa. Hoitaja kikatti ja tarjosi minulle samoja, rouskuvia suklaanappeja, joita vastaanotossakin oli syöty. En ottanut.

Näkötarkastuksesta selvisin lopulta kiitettävin arvosanoin, ja kuulonikin todettiin erinomaiseksi, kuin myös röntgenissä selkäni. Vilkuilin huolestuneena kelloani, joka oli pitkälti yli kolmen, mutta vuorossa oli siis enää varsinaisen lääkärin tapaaminen. Sitä varten minut ohjattiin ihan oikeaan pikku huoneeseen, jossa minun piti pukeutua sairaalavaatteisiin. Vaaleansininen pitkä paita puki minua ihan kivasti, vaikka pitikin jättää selästä auki.

 

 

Huoneen oveen koputettiin, ja sisään astui viiksekäs, viidenkymmenen paremmalla puolella oleva aasialaista sukujuurta oleva lääkäri. Epäilin hänen olevan Filippiineiltä kotoisin, ja siinä olin oikeassa. Hän alkoi tutkia imusolmukkeitani ja tunnustella käsieni niveliä, mutta tutkimus keskeytyi äkkiä, kun hän kuuli, että olin Suomesta. ”SUOMESTA!” sanoi lääkäri, ja istuutui minua vastapäätä äänessään uusi, kaihoisa sävy. Ja sitten hän alkoi kertoa: Hän oli ihastunut suomalaiseen naiseen, jonka oli tavannut Los Angelesissa lääkärikonferenssissa jokin aika sitten.  ”Me tapailimme oikein tosissamme, ja suutelimme, ja pidimme toisiamme käsistä kiinni, ja kaikkea…mukavaa…”, selitti lääkärini palo silmissään. Nainen oli kuitenkin ollut petollinen, ja hetken huuman jälkeen hylännyt miehen ja teeskennellyt, ettei edes muistanut tätä, kun he olivat seuraavan kerran tavanneet! Että kehtasi! Ei ollut vaikeaa arvata, että lääkäriraukkani siis edelleen kärsi suunnattomasti ajatellessaan tapahtunutta. Hän oli, turha kai sanoakaan, kokonaan unohtanut tutkia terveydentilani, istuskeli vain pikku jakkarallaan ja mietti suomalaisten naisten oikkuja ja mahdollisuuksia. ”Minkälaisesta musiikista sinä sitten pidät?” hän kysyi minulta niin yllättäen, että pakokauhu valtasi minut. Kello lähestyi neljää, ja minun piti vielä syödä lounas, viedä todistus terveydentilastani kouluvirastoon ja ajaa Los Gatosiin ruuhka-aikana puoli viideksi.

Palautin lääkärini hellän päättäväisesti ruotuun sanomalla, että minun pitää lähteä, ja että oli oikein kiva jutella, mutta tarvitsisin todella myös sen lääkärintodistuksen. Hän palasi todellisuuteen miltei fyysisesti tömähtäen, kirjoitti sen enempää tutkimatta paperin, ja jätti minut pukeutumaan vaatteisiini.

 

 

 

Kello oli tasan neljä. ”OLETKO VIELÄ TÄÄLLÄ?”  kaikui vastaanottoapulaisen epäuskoinen huudahdus. Tällä kertaa otin häneltä kourallisen suklaanappeja lounaaksi ja suuntasin kohti Los Gatosia. Minä selvisin! Rutiinitarkastukseni oli ohi!